sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Uskallanko olla?

Koen hetkittäin aika vahvojakin tuntemuksia. Nimittäin epätoivon hetkiä. Kuluneella viikolla sitten iski päälleni niin kauheat hetket, että ei mitään määrää. Pelkään vieläkin niin mahdottoman paljon, että menetän Miehen jollekin nuoremmalle ja kauniimmalle naiselle. Juu, tuntuuhan tämä ihan höpsöltä, sillä olemme riiustaneet jo pian kolome ja puoli vuotta! Siltikin takaraivossani paukuttaa pelonsekainen ääni, että menetän Miehen.
Olen niin monia kertoja joutunut suhteenpoikasissa joutunut kokemaan menettämisen, justaan, kun olen ollut jo korviani myöten ihastunut. Menneiden suhteiden miettiminen saa minut niin surulliseksi, että kyyneleet valuvat silmistäni.
Teini-iässä se oli niin helppoa, ei voinut menettää ihastuksen kohdetta, kun ei ollut sitä suhdettakaan. Sai vaan rauhassa kaukaa ihailla. Toista se on nyt, kun on se suhde.
Muistan, kun olin jo kotoa poissa, toisella paikkakunnalla opiskelemassa, kun mulle tuli eka kunnon seurustelusuhde. Mies oli muistaakseni minua kuusi vuotta vanhempi. Juttu lähti kirjeenvaihdosta, hän vastasi minun kirjeenvaihtoilmoitukseeni ja lähetti melkein heti kuvansakin minulle, rakastuin häneen heti siltä sekenniltä. Tuli sitten syyslomaviikko ja tulin kotiin. Saman viikonloppuna sitten mies tuli katsomaan minua. Olihan se jännää aikaa.
No, jonkin aikaa kului ja kirjeet lentelivät välillämme viikoittain.
Sitten tuli se päivä, kun sain kouluun kirjeen, hyvin lyhyen ja ytimekkään, että juttumme on ohitse. Kyllä mä silloin itkin tosi paljon ja monena päivänä. Tuntui siltä, etten toivu asista koskaan. En tarkelleen muista, kuinka kauan asian toipumisesta meni. Se oli silloin maailmanloppu!
Voi kyllä sanoa, että etsin ja haahuilin sen parikymmentä vuotta, koetellen erinäisiä suhteenalkuja ja loppuja. Niitä loppuja on tosi paljon, eikä pitkiä suhteita mulla edes elämässäni ole.
Luulin jo tosi kovaa, ettei elämääni koskaan tulekaan pysyvää suhdetta. Oli siis suoranainen ihme, että sitten joinakin kertoina törmäsin eräässä sätissä mieheen, jonka kirjoittelut kolahtivat aina minuun, eräs kommentti erityisesti on jäänyt mieleeni, vaan se säilyköön salaisuutena. Tarkkaa hetkeä en pysty muistamaan, että milloin kirjoittelimme ekaa kertaa, mutta sen kummiskin muistan, että ihan eka kirjoittelukerralla emme vielä numeroita vaihtaneet, vasta pitkän tovin jälkeen. Siitä se sitten läksi, pienin askelin arastellen.
ja nyt ollaan tässä, että muutaman hetken jälkeen yhteistä taivalta on jo se kolome ja puoli vuotta ja vieläkin minä pelkään. Mutta pelolleni en voi mitään, se on läsnä ja sitä ei voi haihduttaa mielestäni. Kumminkin yritän päivä päivältä enemmän luottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi on minulle sydäntälämmittävää, kiitos, että jaksoit lukea ja vielä laittaa kommenttia minulle :) HUOM! Kommentit näkyvät vasta, kun olen hyväksynyt ne :)