tiistai 15. marraskuuta 2016

Minua suretuttaa

En ole saanut minkäänmoista omaa kirjoitusta aikoihin valmiiksi. En kyllä ole saanut mitään aloitetuksikaan. Olen jotakuinkin kuin kuplassa ja odotan vain, että milloin kupla puhkeaa ympäriltäni ja saan taasen kirjoitusintoni esille, että saisin tuotettua myös omia tarinoita. Kysehän on nyt kirjoittajaseuramme tarinoista. Viikot vain kuluu ja en saa aikaan mitään, edes pientä runosta ei synny.
Tänään minua suretuttaa. Itkettää vain ja kaipaan jotakin. Kädestä pitäjää. On niin yksinäinen olotila taas päällä. Kyyneleet kostuttaa vain poskiani ja sumentavat näkymän läppärin näytölle. Minulla on ikävä jotakin, sellaista, jota en edes osaa nimetä. Onko se ystävä, vai rakkaus? En tiedä, mutta tänään annan näin illan tullen kyynelten valua vuolaana. Jospas se huomenna olis parempi päivä. Kenties, tahi sitten ei.
Mulla on vain kauhia kiirus saada mahdollisimman monet villasukat kudottua. Jotenkin pysyttelen pinnalla luvuissa, että kenelle menee millaisenkinlaiset sukkaset. Onneksi on vielä eri kokoisia sukkasia, ettei kaikki ole yhtä ja samaa kokoa. Pussillinen niitä jo odottaa paketointia. Taitaa muut lahjat jäädä ostamatta, on niin pirun tiukka budjetti, että ei mitään määrää. Mitäpä sitä suotta krääsää ostamaan, sukat on vallan hyvä lahja. Vaikka porukoilta tulikin ukkaasi, että heille ei yksiäkään sukkasia. Täytyy katsoa, miten käy. Surutila sen kun jatkuu, mutta jatkukoon. Suljen jo koneen tältä illalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi on minulle sydäntälämmittävää, kiitos, että jaksoit lukea ja vielä laittaa kommenttia minulle :) HUOM! Kommentit näkyvät vasta, kun olen hyväksynyt ne :)