lauantai 26. toukokuuta 2018

Muisto ei unohdu koskaan

Siitä on hippasta vajaat 17 vuotta, kun mummu nukkui pois. Muistan tuon hetken, kun sain kuulla asiasta. Sitä en nyt kuitenkaan muistele.

Muistan kaikki hetket, jotka mummun kanssa vietin hänen pienessä mökissään talvella kovilla pakkasilla.
Joka päivä sai kantaa puita ja vettä sisälle ja pitää uunissa valkeeta aamusta saakka.
Lumitöitäkin sai tehhä oikein urakalla. Lunta piisasi ja pakkasia myös.
Ei ois kovin mieluusti hutsittannu hypätä hyyskäreissulle iltaisin pimmeellä pihapiirin toiseen päähän.
Pyykkiäkin pestiin kerran viikkoon pulsaattorikonneella ja saunan padassa keitettiin vettä. Terveyskeskuksessa käytiin verikokeissa tutun taksin kyydillä. Minun piti soittaa edellisenä iltana kyyti aamuksi.
Jyväskylässä saakka käytiin sitten lääkärissä. Onneksi itse en ollut auton ratissa, vaan olimme kolmen sukupolven voimalla matkassa, äitiliini oli ratissa.
Muistan, kun kävimme sitten sairaalan lähellä olevassa Citymarketissa ostoksilla ja ostimme sukkalankoja. Raitasta seiskaveikkaa useampi kerä. Olin jo silloin oppinut, että kudon kaksilla puikoilla sukkaparia. Siihen tyyliin kudon vieläkin.

Saan olla superkiitollinen mummulle, että hän jaksoi opettaa mulle sukkien kutomisen niin, etten hommaan keneltäkään apuja kaipaa. Teen sillä yhdellä ja samalla kaavalla sukkaparin ja aina onnistuu! Koskaan ei ole sukat jääneet pitämättä. Aina on tulleet tarpeeseen.

Muistan, kun lämmitimme saunan mummulla. Saunomisen jälkeen mummu halusi, että laitetaan hälle yöksi papiljotit päähän. Kun minä olin saunassa, mummu oli jo muuten saanut papiljotit paikalleen hiuksiin, vaan mun piti laittaa taakse. Se tuntui jotenkin niin mukavalle.

Ei se omaishoitajana olo aina niin herkkua ollut. Välistä suututti, kun toiset vaan käväsivät ja lähtivät sitten pois ja mun piti olla mummun mökissä. Tuntui välistä aika ahdistavallekin. Mihinkään ei päässyt, kun ei ollut autoa käytössä. Kaupalle pääs kerran viikkoon toisten kyydillä. Ei ollut mitään omaa elämää. Koko se aika oli vaan jaksamista ja jaksamista päivästä toiseen. Piti olla iloinen, vaikka sydän huuti surusta.

Sitten kerran pääsin ostosreissulle vähän pidemmälle, kuin lähikylälle. Sieltä bongasin kävelysauvat. Tottapa mä ostin het sellaiset itselleni. Tuli päiviini hiukan jotain muuta, kuin kutomista ja mökin lämmitystä. Aloin tehhä sauvakävelylenkkejä.

Sit tuli se päivä, kun mulle ja mummulle tuli sanaharkkaa niin, että piti soittaa äitille, että tulee selvittään tilannetta.
Olen niin helvetin pahoillani, että riidoissa erottiin mummun kanssa. Ja mun sydän itkee verta tän tähden.
Muistan vieläkin sen, kun mummu jäi istumaan pöydän tykö. Keräsin kimpsut ja kampsut ja lähdin äitin kyydillä pois.

Seuraavina viikkoina sain vain äidiltä kuulla, että milloin mummu oli ollut kotonaan ja milloin sairaalassa. En pystynyt enää meneen katsomaan mummua. Tiesin, ettei hänen olonsa enää kohene.

Mulla oli jo uus bisnes menossa. Hoitelin pientä kummityttöäni päivisin, kun hänen äitinsä, silloinen hyvä kaverini, opiskeli. Päivät oli siis puuhaa täynnä. Syöttämistä, vaipan vaihtoa ja vaunulenkkejä.

Vaikka tästä kaikesta on tosiaan jo pian 17 vuotta, palautui se niin eläväisesti mieleeni tuossa, kun äiti soitteli mulle. Hällä kuulemma ois mulle yksi juttu odottamassa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi on minulle sydäntälämmittävää, kiitos, että jaksoit lukea ja vielä laittaa kommenttia minulle :) HUOM! Kommentit näkyvät vasta, kun olen hyväksynyt ne :)